Ismo Kokko: Ovatko tupot jo haitaksi suomalaiselle palkansaajalle?

Kilpailukykysopimusprosessin keskellä on tullut mieleen ajatus, että entäpä jos suomalaiset työmarkkinat eivät tosiaan enää tarvitse tupoja? Tähän johtopäätökseen voi päätyä monestakin näkökulmasta, mutta itselle on luontevaa tarkastella asiaa nimenomaan palkansaajien silmin.

Kilpailukykysopimusprosessin keskellä on tullut mieleen ajatus, että entäpä jos suomalaiset työmarkkinat eivät tosiaan enää tarvitse tupoja? Tähän johtopäätökseen voi päätyä monestakin näkökulmasta, mutta itselle on luontevaa tarkastella asiaa nimenomaan palkansaajien silmin. Tällöin on johtopäätöksenä ollut, että melko lyhyen ajan kuluessa meidän tilanteemme on muuttunut siten, että tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat osoittautumassa palkansaajille tarpeettomiksi, jopa osittain haitallisiksi.

Ensinnäkin viimeinen vuosi on muuttanut rakenteita siten, että poliittinen päättäjä on halunnut tulla alueelle, joka on perinteisesti ollut työmarkkinajärjestöjen tehtävää. Palkanmuodostus, työehtojen kehitys ja sosiaaliturvan taso ja rakenteet ovat olleet järjestöjen arkipäivää. Nyt olemme tilanteessa, jossa maan hallitus oli aktiivisin osapuoli solmimaan maahan kokonaisratkaisun, ja jonka sisällön se halusi poikkeuksellisen voimakkaasti määritellä jo etukäteen. Mitä lähemmäksi painopiste siirtyy pois keskitetystä tasosta, sitä vähemmän voidaan poliittisesti puuttua työehtojen sisältöön. Kun nykyhallitus on kilpailukykysopimuksella pään näin avannut, ei kannata tuudittautua siihen, että kerta jää viimeiseksi.

Toiseksi, työnantajien EK:n ilmoitus ja sääntömuutos, joka mukaan se ei tee enää tämän kevään jälkeen tupoja, johtaa yksinkertaisen neuvottelu- ja sopimislogiikan mukaan siihen, että palkansaajien näkökulmasta tulopoliittisia neuvotteluja käydään tästedes laskevin huudoin. Eli karkeasti ottaen työnantajat suostuvat solmimaan tupoja, joiden etumerkki on käytännössä miinus.

Kolmanneksi, työnantajien EK ilmoitti että se ei tee enää tämän kevään jälkeen tupoja. Tämä johtaa siihen, että karkeasti ottaen vanhalla mekanismilla tulopoliittisia neuvotteluja käydään tästedes laskevin huudoin, joiden etumerkki on palkansaajille miinusmerkkinen. Ei ole epäilystä siitä, etteikö EK:lle kävisi jatkossakin kilpailukykysopimuksen tapainen tupo, jossa joko palkat laskevat tai työajat pitenevät. Se ei kuitenkaan voi olla meidän tavoitteemme.

Neljänneksi, tulopoliittiset sopimukset tulivat osaksi suomalaista työmarkkinamekanismia kahdesta eri syystä. Ensinnäkin niillä taattiin menneinä turbulentteina vuosikymmeninä työrauha. 1960- ja -70-luvulla työtaisteluiden määrä oli karkeasti noin kymmenkertainen nykyiseen tasoon verrattuna. Tupoilla saatiin turvattua kattavasti työrauha. Kattavaa työrauhaa tarvittiin myös turvaamaan elinkeinoelämän intressejä poliittisen liikehdinnän suojaksi. Toisena syynä, työrauhan vastapainoksi solmittiin kattavat työehdot. Kokonaisratkaisulla haluttiin kehittää työelämää koko valtakunnan osalta, mutta juuri tähän työnantajapuoli ei enää aikojen rauhoituttua ole enää halukas lähtemään. Heidän näkemyksensä mukaan työehtojen pitää määräytyä siellä missä työkin tehdään, työpaikoilla. Työehdot eivät enää kehity samalla tavalla kaikille, sillä talouden avautumisen myötä myös työelämä on muuttunut pirstaleisemmaksi.

Viimeiseen ajatukseen kätkeytyy mielestäni myös ay-liikkeelle suuri mahdollisuus. Pitkä tulopoliittisten sopimusten kausi on kehittänyt työelämää ja tuonut ennustettavuutta sekä vakautta Suomen talouteen. Samalla se on kuitenkin kasvattanut jäsenten ja neuvottelutoiminnan välimatkaa. Juuri nyt ay-liikkeen näkymissä on epävakaat ajat. Me tulemme tarvitsemaan vahvaa edunvalvonnallista otetta käytännön tasolla, työpaikoilla. Ay-liikkeen selkäranka ja edunvalvonnan tuki on yhä edelleen juuri työpaikoilla. Painopisteen siirtyminen työpaikoille ei siis välttämättä ole vain uhka, se on myös mahdollisuus. Se saattaa olla nahkaansa uudelleen luovan kansanliikkeen uusi alku.

Palkanmuodostusta on kuitenkin laskettava ja neuvoteltava jollain mekanismilla. Tähän tarpeeseen on mahdollista luoda uusia malleja korvaamaan totuttua tulopoliittista mekanismia. Yksi mahdollisuus on Ruotsissa menestynyt vientivetoinen palkanmuodostusmalli. Sen mukaan kansakunnan kustannustaso mitoitetaan viennin kantokyvyn mukaan. Sen jälkeen eri osapuolet vievät ratkaisun työ- ja virkaehtosopimuksiin paikallisuutta painottaen. Voisiko tässä olla meille uusi tupot korvaava malli? Ainakin sitä kannattaa tarkoin tutkia ja miettiä sen mahdollisia hyviä puolia.

Kokko Ismo

Ismo Kokko

Ismo Kokko on Teollisuuden palkansaajien pääsihteeri. Hänen tehtävänään on vaikuttaa suomalaisen teollisuuden hyvinvointiin, kasvun ja työpaikkojen luomiseksi. Kokko on koulutukseltaan tradenomi ja kauppatieteen maisteri.

@kokkoismo

Facebook kommentointi